Longines Ultra-Chron, cal. 431

Tällä kertaa työn alla Longinesin aikansa huippumalli kuusikymmenluvun lopulta, Ultra-Chron -automaatti. Kyseessä on ns. Hi-Beat -kello, eli liipottimen heilahdustaajuus on epätavallisen korkea 36.000. Kuusikymmenluvulla useat kellonvalmistajat nostivat koneistojensa käyntitaajuutta paremman tarkkuuden toivossa, ajatuksena se, että liipottimen nopeampi liike on vähemmän altis ulkoisille häiriöille. Tämähän pitää täysin paikkansa, mutta tämän nopeamman liikkeen aikaan saaminen vaatii luonnollisesti myös enemmän voimaa (=voimakkaamman vetojousen), ja kitkan vaikutuksen minimoimiseksi myös liipottimen ja rataskoneiston akselitapit ovat normaalia ohuemmat. Tästä johtuen koneisto on myös normaalia alttiimpi kulumiselle ja täten huoltoväli lyhenee. Lopulta käyntitaajuus sveitsiläisissä kelloissa vakiintui hieman maltillisempaan lukuun 28.800, jolla saavutettiin hyvä kompromissi tarkkuuden ja koneiston kestävyyden kannalta, ja tätä nopeammin käyvät kellot jäivät useimpien valmistajien kohdalla muutaman valmistusvuoden kuriositeeksi. Nykyään Hi-Beateja on saatavilla lähinnä Zenithiltä ja Grand Seikolta.

Aloitan purkamisen taulun puolelta. Poistan kalenterikoneiston (Johon palaan tarkemmin kasauksen yhteydessä) ja käännän koneiston ympäri.

Koneiston puolelta lähtee ensimmäisenä automaattivetomoduuli. Koneisto toimii ja ei näytä erikoisen likaiselta, mutta erittäin kehnot käyntiarvot (heilahduskulma ~170, käynti -70s taulu ylös) puhuvat huollon puolesta. Öljyt ovat tyystin kuivuneet, ja kellon käyttäminen tällaisenaan aiheuttaisi varmasti nopeasti kulumia.

Sitten pois liipotin siltoineen, ankkuri sekä sekuntiakseli kitkajousineen. Kahden rattaan "kiikku" kruunu- ja telkirattaan välissä on nuppivedon vapautuslaite, eli automaattivedon pyörittäessä telkiratasta se ei ole yhteydessä nuppivetolaitteistoon.

Seuraavaksi lähtevät nuppivedon välitysrattaat ja vapautuslaite sekä telkilaite rattaineen.

Omituinen vaurio; telkirattaan hammas on poistunut vahvuudesta, omituisen naarmuinen esitys muutenkin. Uuden saa onneksi tilaamalla.

Silta pois ja rataskoneiston kimppuun.

Jousikotelossa on jotain ihme ulkomaankieltä. Tulkitsen siinä lukevan, että "avaa tästä".

Kannen kehotus olla avaamatta koteloa on jäänne ajalta, jolloin automaatit olivat vielä jossainmäärin harvinaisia, ja koteloiden oikea voitelu ja siihen tarvittavat aineet eivät olleet kellosepille ihan itsestäänselvyyksiä. Ajatus oli siis, että annetaan kotelon olla, jos se toimii. Ja jos ei toimi, niin tilataan uusi kotelo, joka on tehtaalla valmiiksi oikein voideltu. Nämä uudet kotelot ovat kuitenkin maailmasta loppuneet, ja vaikkeivat olisikaan, niin Longines muiden Swatch Groupin merkkien tavoin on valitettavan vastahakoinen myymään koneistojensa osia firman ulkopuolelle. Kuten kuvasta näkyy, ovat voiteluaineet päässeet hiukan kuivamaan viidessäkymmenessä vuodessa.

Jousi pois kotelosta. Se on onneksi vielä käyttökelpoinen.

Koneisto ympäri, ja osotinasetuskoneisto pois.

Automaattimoduuli vielä osiin. Koneistosta on 25- ja 17-kivistä versiota, tämä on se vaatimattomampi 17-kivinen, joten automaattimoduulille ei ole kivilaakereita ole riittänyt.

Vetopainosta löytyy vielä ylläri: Ruuvin alla on kaksi onnettoman pientä prikkaa. Juuri tällaista tapahtuu, kun joutuu tekemään töitä ilman koneistokohtaisia huolto-ohjeita, kuten vanhojen kellojen kanssa usein on laita. Prikat pysyivät lian avustamana paikoilaan ruuvin syvennyksessä, ja pesussa/muussa käsittelyssä sen jälkeen ne olisivat hyvinkin saattaneet sieltä pudota ilman, että olisin edes tiennyt niiden olemassaolosta, ja kasausvaiheessa olisin sitten ihmetellyt, että mikä on kun vetopaino ei asetu oikein paikoilleen. Huomasin ne onneksi jo purkuvaiheessa.

Astetta puhtaammat osat suoraan pesusta.

Kasauksen aloitan asetuskoneistosta.

Puhdas jousi puhtaassa ja uudelleenvoidellussa kotelossa.

Rataskoneistoa kasaan.

Uusi telkiratas ruuveineen. Ei se kaikkein yleisimmin tarvittu osa, tämäkin sai odotella viisikymmentä vuotta, ennenkuin sitä kaivattiin.

Rataskoneiston välyksien ja herkkyyden tarkistus, ankkuri paikalleen ja käynnin toimintaa tarkastelemaan.

Liipotin laakereineen paikoilleen, öljyämiset ja sehän käy! Tarkistuskoneen mukaan vielä ihan mukavasti. Ei kuitenkaan tuuleteta vielä. Tämän jälkeen vielä toki vetorattaat ja sekuntiakseli kitkajousineen paikoilleen.

...ja paikoilleen vetopainon kanssa. Kiinnitän tässävaiheessa myös koneiston kiinnitysrenkaan.

Kuori pesusta. Yhtä teräskappaletta, ei erillistä takapohjaa.

Pudotan koneiston kuoriin jo tässävaiheessa, sillä sitä on huomattavan paljon helpompi käsitellä sen ollessa kuoressa paikoillaan.

Päivyriä kasaamaan. Kellon käydessä ruuvilla kiinnitetyn rattaan päällä oleva epäkeskokappale pyörii vastapäivään, ja samalla "virittää" jousipainetta vastaan päivyrinsiirtokynttä (kuvassa kynsi 28. päivän kohdalla) jonka se vapauttaa keskiyöllä, ja päivyrin näyttämä vaihtuu sekunnin murto-osassa. Yksinkertainen rakenne, joskin valitettavan hankala selittää.

Peitelevy jousineen paikoilleen.

Joudun ottamaan vielä koneistorenkaan irti, jotta saan ruuvattua taulun paikoilleen. Tämän jälkeen seuraavat osoittimet.

Lasike kouralla paikoilleen, ja valmista tuli! Heilahduskulma ei ole valtaisa, mutta varsin kohtuullinen siihen nähden, että ennen huoltoa se oli hädin tuskin 170. Käynti pysyy noin kymmenen sekunnin sisällä eri asennoissa, ei voi valittaa. Aikonaan Longines mainosti Yhdysvalloissa Ultra-Chronia vaatimattomasti sanoilla The World's Most Accurate Watch, maailman tarkin kello, jolle povattiin käyntitarkkuutta +-2s/pvä. Varsin kovia lukuja mille tahansa mekaaniselle kellolle nykyäänkin, itse en välttämättä tohtisi moisia takailla. Hyvin käyvä kello joka tapauksessa.

Tässä vaiheessa totta kai taputtelin itseäni selkään, että jee jee, tulipas hyvä, mutta ehei, herra Murphy tuli luonnollisesti kylään. Hetken päästä huomasin nimittäin, että joissain kohdilla sekuntiosoitin hi-beatille tyypillisen pehmeän liukumisen sijaan hypähtelee omituisesti. Vika on helppo diagnosoida: sekuntiakselin kitkajousi on liian löysällä. EI kun purkamaan!

Ihan alkutekijöihin ei mennä, mutta "valmiin" kellon purkaminen syö aina vähän seppää. Onneksi ei voi syyttää kuin itseään. Päästäkseni kitkajouseen käsiksi puran koneiston kuoresta ja irrotan vetopainon ja automaattimoduulin.

Kuvassa sekuntiakseli (=akseli, jonka toiseen päähän sekuntiosoitin kiinnittyy) ja kitkajousi ruuveineen. Idea on siis se, että jousi painaa tuon akselin päähän luoden pienen kitkan ja samalla estäen akselin liikkeen hammasilman (=kahden rattaan hampaiden välys) rajoissa, joka muuten näkyisi nimenomaan sekuntiosoittimen "harhailuna". Nyt jousi painoi siis akselia liian kevyesti, tai ei ollenkaan. Vika on sinänsä helppo korjata, otetaan jousi irti, ja taivutetaan sitä varovasti niin, että se painaa akselia voimakkaammin. Kohtuus tässäkin: Jos jousi taas painaa akselia liian voimakkaasti, se lisää vastusta rataskoneistolle ja heilahduskulma kärsii. Ongelma korjaantui, ja saan kasata kellon uudestaan.

Vielä kuva koneistosta valmiina. Viimeistelyltään cal. 431 ei pärjää Longinesin viisikymmenluvun luomuksille, mutta ei millään muotoa ruma tämäkään, ja allekirjoittaneella on tiettyä tarpeetonta mielenkiintoa Hi-Beateihin, vaikka ne jonkinlainen evolutionaarinen umpikuja aikoinaan olivatkin.

Longines valmiina. Vaihdoin vielä vetonupin uuteen, vanha oli hitusen kulunut. Muotoilullisesti kello on tyypillinen 60-70 luvun taitteen tuotos, ei enää ihan perinteinen pukukellomaisen siro 60 -luvun peruskello, mutta ei vielä 70-luvun massiivinen hirvityskään.

Kuoren takaosassa neuvotaan käyttämään Longinesin erikoisavainta kuoren avaamiseen. Tällaisia minulla ei ollut, mutta Tissotin työkaluilla homma hoitui -kumma kyllä- myös OK.